Istut siellä luokassa. Teillä on esitelmätunnit menossa. On Jaakon vuoro kun katsot kelloa ja toivot että sun vuoro siirtyis ens viikolle. Kädet hikoo ja sydän tykyttää. VOI EI! Ope kutsuu sut luokan eteen. Kävellessäsi sinne pystyt vain miettimään, että kumpa saisit suustasi ulos jotain järkevää. 10 muuta oppilasta tuijottaa sua ja odottaa että sä alottaisit. Koitat avata suusi, mutta tuntuu kuin se olisi jähmettynyt kiinni. Paperit kädessäsi putoaa lattialle, koska kätesi tärisevät liikaa. Tunnet ettet saa happea ja että pyörryt. Pakokauhun vallassa juokset luokan käytävälle. Ope tulee perässä ja kysyy mikä on. Kerrot että sulla on paniikkihäiriö.
Siitä on noin 7 vuotta.
Sen jälkeen en voinut jatkaa opintoja. En voinut mennä kauppaan, saatikka kaupan kassalle. Aloin pelätä ihmisiä. Aloin pelätä paniikin tunnetta. Joku voisi sanoa et mitäs pienistä, elämä on… tai kyllä se siitä. Kaikkihan panikoi ja jännittää. Mutta paniikkihäiriö ei ole pieni juttu! Se voi tuhota ihmisen.
Pääsin lääkärille, kallonkutistajalle, sain jopa lääkkeitä. Kaikenlaista yritin mutta mikään ei oikein auttanut. Löysin tietoa kuntouttavasta työstä. Olin rohkea kun kokeilin! Edelleen olen sillä tiellä.
Tämä puolitoista vuotta työelämässä on opettanut paljon. Olen huomannut että olen vahvempi kuin osasin kuvitellakkaan. Jostain se pienikin ihminen sen voimansa ammentaa. Mulla se voima on varmaan omat lapset.
Tämä matka ei ole ollut todellakaan helppo, eikä se ole vielä läheskään valmis. Olen usein väsynyt, mutta olen päättänyt musertaa tämän. Joskus kaupan kassalla tunnen edelleen sydämmen tykytyksiä, mutta olen oppinut pärjäämään sen kanssa. Ihmismassat pelottaa ja ahdistaa, joten välttelen niitä. Toivon että jonain päivänä voin mennä sinne luokkahuoneeseen ja pitää sen esitelmän. Voi olla, että siihen menee vielä toiset 7 vuotta.